Levottomat sodan jaloissa

Irja Sinivaara jatkaa uudessa romaanissaan Idan ja Sannin tarinaa. Kuvaaja: Kimmo Seppälä

Irja Sinivaara: Kevään hämärä.
304 sivua. Tammi 2011.Edellisessä romaanissaan Sinisiin ilmoihin (2009) Irja Sinivaara kuvasi Suursaaren elämää kesällä 1939. Uudessa romaanissaan Sinivaara jatkaa edellisestä teoksesta tuttujen Idan ja Sannin vaiheiden kuvaamista.

Kevään hämärässä eletään päähenkilöiden matkassa syksystä 1939 syksyyn 1944. Saareltaan evakuoidut ihmiset etsivät uutta paikkaansa elämässä, eikä sota ole siihen paras mahdollinen ympäristö.

Sinivaara kirjoittaa hienovaraisesti ja heittää heti alussa ilmoille muutaman päähenkilöiden kohtaloihin liittyvän koukun. Kohtalot kulkevat rinnan sodan tapahtumien kanssa, mutta molempia tarjoillaan lukijalle kuin vaivihkaa.

Ida ja Sanni ovat tahoillaan levottomia. Uuteen ympäristöön on vaikea tottua, mieli palaa koko ajan muualle.

Kevään hämärä on erityisesti Sannin kehitysromaani. Vähitellen hän nousee Idan varjosta tarinan päähenkilöksi ja tarinan maailmassa Idan vaikutuspiiristä itsenäiseksi nuoreksi naiseksi.

Kauniilla kielellä Sinivaara esittelee Sannin herkän ja lapsekkaan ajatusmaailman, jota liikuttaa haave saarelle paluusta ja siellä — niin Sanni uskoo — yhä piileskelevä Vili.

Sannin noustessa arkisia esteitä vastaan Idan kohtalon alavireisyys korostuu. Kun suunnitelmat kariutuvat ja elämä asettuu huvilan sijasta hellahuoneeseen, Idasta tulee kyyninen.

Hän ei kestä ihmisten hyväntuulisuutta pommisuojassa tai marjametsällä. Muutos ei jää Idalta itseltäänkään huomaamatta: ”Hän on parkkiintumassa kuin saapasnahka tietää sen, pelkää sitä ja uhmaa tunteitaan.”

Tieto siitä, että Ida on hänen kasvattiäitinsä, on saavuttanut Sannin tajunnan vähä vähältä. Naiseksi kasvaessa käy yhä raastavammaksi kysymys: Kuka on hänen biologinen äitinsä ja kuka isänsä? Arvoitus saa lisämerkitystä, kun Sanni ensimmäisessä työpaikassaan joutuu toimimaan kummina hätäkastettaville, kuoleville pienokaisille.

Sannin kehitys kulminoituu siinä, että itsenäistyessään hän ottaa vaarin Idan hyvistä neuvoista mutta hylkää tämän huonot vaikutukset. Työnsä kauhut Sanni voittaa suremalla Idan neuvon mukaan ”kauempaa, etäältä, niin ettei suru vie kaikkia voimia”.

Huolimatta luonnettaan vallitsevasta tylyydestä Idan käytöstä ohjaa viime kädessä hyväsydämisyys, joka tähtää Sannin etuun.

Sinivaaran kieli on kerta kaikkiaan ihailtavaa. Hän sivuaa asioita, jättää merkityksiä rivien väliin ja vie henkilöiden ajatukset paikoin maagisen realismin puolelle. Tarinan jännite pitää: lukija saa loppuun asti arvuutella.

Ville Miettinen