Norsu horjahtelee

Kirja
Teemu Kaskinen ja Heikki
Heiskanen: Norsun vuosi
WSOY 2010. 302 sivuaNORSUN VUOTTA mainostetaan takakansitekstissä näin: ”Käynnistää kovaotteisen dekkarisarjan, jonka päähenkilö on täydellinen vastakohta perinteisille lökäpöksypoliiseille.” Kuulostaa lupaavalta, mutta kirja vastaa tähän lupaukseen vain osittain.

Pasilan poliisitaloon sijoitettu Heikki ”Norsu” Norén on totisesti kovaotteinen eikä erityisen lökäpöksyinenkään, mutta valitettavasti hän ei ole mikään sympaattinen päähenkilö. On vaikea viihtyä kirjan parissa, jos ei pidä keskeisistä henkilöhahmoista.

Kovaotteisuuden lisäksi Norsu vaikuttaa ylimieliseltä ja tunteettomalta besserwisseriltä. Samaistumispintaa ei löydy myöskään poliisikollegoista, perheenjäsenistä tai tutkinnan aikana tavattavista haastateltavista.

Kirja alkaa vauhdikkaasti huumeratsiakuvauksella Helsingin Merihaan parkkialueella. Huumekuvioiden lisäksi poliisi joutuu aloittamaan murhatutkimukset, jotka kytkeytyvät lähestyviin yleisurheilun MM-kisoihin. Norsulla on kontakteja, jotka tuntuvat olevan asioista perillä, mutta pelaako mies virkavallan pussiin vai ajaako vain omia etujaan?

JOUTSENOLAISSYNTYINEN Teemu Kaskinen on kerännyt kiitosta esikoisromaanistaan ”Sinulle, yö”. Työpari Heikki Heiskanen on Venäjään erikoistunut Ylen ulkomaantoimittaja eikä ole kaunokirjallista tekstiä aiemmin julkaissut. Kahden kirjoittajan yhteinen tuotos on juonen puolesta saumaton, mutta joissakin suhteissa laadunvaihtelu on melkoista.

Kielellisesti ”Norsun vuosi” on parhaimmillaan virkistävää, sujuvaa ja intensiivistä. Teksti etenee napakasti ja tuoreesti. Välillä taas sorrutaan ärsyttävään saarnaavuuteen. Norsun suuhun on kirjoitettu repliikkejä, joiden tarkoitus on julistaa jotain täysin ulkokirjallista asiaa. Milloin päästellään mielipiteitä Suomen politiikasta, milloin ympäristönsuojelusta tai tasa-arvosta. Jostakin syystä juuri dekkareihin lipsahtaa usein tällaisia saarnausjaksoja, aivan kuin juoni olisi vain tekosyy päästä kirjoittamaan pamflettia.

NORSUN VUOSI heijastelee joidenkin amerikkalaisten tv-sarjojen henkeä, sellaisten kuin Shield ja 24. Aivan täysin kovaotteisuuden kotouttaminen ei onnistu, vaan tiettyä läpijuoksun makua ja dekkarikaavoihin kangistumista kirjaan on jäänyt.

Päähenkilöstä pitäminen on tietenkin makuasia, mutta ainakin minä viihdyn edelleen paremmin Matti Yrjänä Joensuun rauhallisen ja empaattisen Harjunpään parissa kuin öykkäröivän Norsun.

Salla Brunou