Kalifiksi kalifin paikalle
31.12.2009 4:00
Tukholmalaisjuristi Jens Lapidus on dekkaristi,, joka keksi Stockholm noirin.
Kuvaaja: lehtikuva/Heikki saukkomaa
Jens Lapidus: Siisti kosto. Stockholm noir II. Suomentanut Anu Koivunen.
Like 2009. 483 sivua.Ruotsalaiset osaavat kadehdittavasti tuotteistaa dekkaristinsa. Oiva esimerkki tästä on miesmallin näköisenä ensimmäisen kirjansa kannessa poseerannut tukholmalaisjuristi Jens Lapidus, joka keksi Stockholm noirin.
Hyvin meni läpi. Ruotsissa meni kaupaksi puolen miljoonaa nidettä ja opus julkaistiin heti parissakymmenessä muussa maassa.
Lapiduksen esikoinen Rahalla saa oli ihan kelvollinen dekkari, mutta enemmän se oli tyyliharjoitelma, jossa Tukholman nuorisokerman bling löi kättä maahanmuuttajien todellisuuden kanssa. Rasittavinta kirjassa olivat Lapiduksen maneerit. Kuten. Yhden. Sanan. Lauseet.
Kakkosdekkarinsa Siisti kosto kannessa Lapidus poseeraa partaisen ja ah niin paheellisen huumediilerin näköisenä. Kirjoitusmaneerit ovat vähentyneet ja tarinaa on ohjattu lähemmäs ruotsalaista valtavirtaa. Päähenkilöihin kuuluu myös poliisi, josta saattaa sukeutua vielä ihan oikea sankari.
Lapiduksen kirjojen välillä edesmenneestä Stieg Larssonista ehti Millennium-trilogian avulla sukeutua Euroopan myydyin kirjailija, eikä ole mikään ihme, että Siistissä kostossa on enemmän kuin lievä Larssonin maku. Eniten se tuntuu linkissä Palmen murhaan, jota ilman ”vakavasti otettavaa ruotsalaisdekkaria” ei voi ilmeisesti ollakaan.
Siistissä kostossa on kolme erillistä juonta, jotka kietoutuvat tarinassa toisiinsa. Niklas on entinen palkkasoturi ja pahoinpidellyn äidin poika, joka haluaa kostaa naisenhakkaajille. Mahmud on velkaantunut pikkudiileri, joka joutuu pakkoraossa myymään sielunsa jugoslaavimafialle ja haluaa irti. Thomas on kovaotteinen poliisi, joka huomaa outoa henkirikosta tutkiessaan, että esimiesten mielestä jotkut jutut on parempi jättää selvittämättä.
Juonenpunojana Lapidus on oikein pätevä. Tarina imee mukaansa jo siksi, että lukija haluaa tietää, missä kolmen päähenkilön tiet lopulta risteävät. Toimintaa riittää, ja toisin kuin esikoisessaan, Lapidus ei enää sorru selittämään siinä missä pitäisi vain näyttää. Tukholman ala- ja ylämaailmaa hän kuvaa ilmeisellä asiantuntemuksella.
Kakkoskirjassa on mukana esikoisen henkilöitä, ja tälläkin kertaa Lapidus päästää heistä pääosan kuin koirat veräjästä. Tästä on hyvä jatkaa, mutta Larssonin saappaat ovat silti aika isot.
JUHA VIRKKI
