Ei huippua, ei kukkulaa

Timo Airaksinen: Parasta kaikille!: onnen ja hyvinvoinnin ehdot.
Johnny Kniga 2009.Professori Timo Airaksinen istuu mukavan keinuvassa asennossa tietokone sylissä. Radioaalloilta virtaa taustamusiikkia, suonissa piristävää colajuomaa. Länsimainen elämänlaatu ja luonnonvoimat paiskaavat kättä yhdistyen painotuotteeksi nimeltä Parasta kaikille!: onnen ja hyvinvoinnin ehdot.

Uusi teos osoittaa jälleen kerran, että Airaksisen aivosolut eivät ole alkeishiukkasen vertaa mukavuudenhaluisia. Professorin päässä kuplii ja poreilee. Lopputulos ei ehkä ole järjestelmällisyyden voitto, mutta päihittää ajatuskaavoihin kangistumisen mennen tullen.

Onnellisuustrilogian jälkeen on aika mitata laatua ja määrää. Jos luulit tietäväsi, mitä laatu on, tämän luettuasi et ehkä enää tiedäkään. Airaksinen näyttää, miten hankalasti määriteltävä ja ryöstöviljelty tämä nykyajan taikasana on. Helpottaa kummasti, jos laatuajan kaltaiset hirvitykset ovat aiheuttaneet mahanpurupainajaisia.

Kirkkaimmin filosofin ärsytyskynnyksen ylittää huipuista puhuminen. Liekö taustalla Pohjanmaalta kotoisin olevan synnynnäinen rakkaus lakeuksiin, kuka tietää. Suomen kielen ongelmajäte kuten huippututkimus, huippuosaaminen, huippuihmiset - teitä odottaa kökköjen kielikuvien ö-mappi!

Määräkin on usein kirosana, joka johdattelee harvemmin käsiteltyyn jätteen filosofiaan. Yhtään kaunistelematta Airaksinen toteaa, että ihmisiä on liikaa ja toisten elintaso on vaarallisen korkea. Länsimaiden pitäisi olla valmiita leikkaamaan elintasoaan kehitysmaiden tasolle. Onko meillä siis mitään toivoa?

Vakavista kysymyksistä huolimatta Airaksisen parhaaseen A-tyyliin kuuluu asiallisuuden ja analyyttisyyden lisäksi arkailemattomuus ja ahdasmielisyyden kammo. Välillä on niin kepeää että repeää.

Loppuhuipennuksen toiveikkuudessa on jotain uutta. Sieltä voi poimia jopa nostalgista tunnelmointia. Onkohan herra Airaksisen identiteetti eläkeiän kynnyksellä ajelehtimistilassa?

HELENA RINTALA