Perin juurin suomalainen opus

Juha Hurme: Puupää.
Teos 2009. 348 sivua.Teatterinjohtaja pestaa näyttelijä N:n 500 esityksen kiertueelle kautta Suomen lavastamaan, järjestämään ja esittämään kirjoittamaansa yhden miehen Puupää-näytelmää. Kahden vuoden ja 379 esityksen jälkeen näyttelijä N katoaa Kaamasen kievarilta postittaen sitä ennen muistiinpanovihkonsa kotiosoitteeseensa. Nimettömäksi jäävä kertoja esittelee kommenttien kera N:n jälkeenjääneet paperit.

Juha Hurmeen toinen romaani Puupää jatkaa kaksi vuotta sitten ilmestyneen esikoisen Volvo Amazonin jäljillä. Sepitteen ja todellisuuden raja säilyy yhtä hämäränä, sillä käsin kosketeltavassa todellisuudessa kirjailija-ohjaaja-näyttelijä-timpuri Hurme kiertää itse Suomea esittämässä Puupää-näytelmää.

Hurmeen romaanissa todetaan, että teatteriesitys on viimeinen paikallinen taiteen muoto globaalissa maailmassa. Tämä ei pidä paikkaansa, sillä Puupään kaltainen romaani on sekin niin perin juurin suomalainen, että sen käännösoikeuksista tuskin kisataan Frankfurtin kirjamessuilla, mikä on tässä tapauksessa kehu.

Puupäässä yhdistyvät Hurmeen gurusta Alexis Stenvallista periytyvällä perisuomalaisella tavalla rämäkkä kahjous, syvä viisaus ja tarinan kertomisen riemu. Siinä kansantaide, korkeakulttuuri, filosofia ja kakkahuumori elävät sulassa sovussa.

Tässä maailmassa asuntovelka, auton vaihtaminen ja porvarillisen elämänmuodon tyhjyys eivät ahdista, vaan kyse on jostain isommasta kuin kulissien puristuksesta. Joku voisi kutsua sitä taiteeksi, toinen elämäksi, kolmas niiden synteesiksi. Se on täynnä hikeä ja työtä, ja vain hetkellisesti päästään eteerisesti tuijottamaan horisonttiin.

Romaani on kirjallisuudenlajina kaikkiruokainen ahmatti, ja tämä pätee erityisesti Puupäähän. Se koostuu kahden näytelmän käsikirjoituksesta, niiden esitysohjeista, esityspäiväkirjoista ja esseistä, joissa puidaan keskiaikaista mystikkoa, 70-luvun himmeää hippibändiä ja elämää ylipäätään. Jotain palasista olisi voinut kirveellä hieman pätkäistä, mutta ongelmaksi tämä ei kasva, sillä jaarittelijanakin Hurme on kiinnostava. Ja loppu summautuu kauniisti.

Juha Hurme kirjoittaa erinomaisen luontevasti. Lause nasahtaa varmasti paikoilleen ja vaihtuvat tyylilajit tulevat suoraan selkäytimestä. On suuri harmi, ettei Finlandia-raati osoittanut sellaista kansalaisrohkeutta, että olisi kelpuuttanut tämän hurmaavan rujon kirjan kuluvan vuoden ehdokaslistalle. Olisi tullut hieman väriä tuohon harmaaseen joukkoon.

Ehkä syy oli Puupään metsäläisyys. Siinä Suomi elää metsästä, paitsi silloin kun ollaan merellä, josta sieltäkin päädytään veneen kanssa metsään, kuivalle maalle merihätään.

JUHA VIRKKI