Hajoavan perheen sukutarina

Laura Honkasalolla on omakohtaisia kokemuksia avioerosta: joka toinen viikonloppu hän lähti Pakilasta tapaamaan isäänsä. Kuvaaja: Suvi Laine

Laura Honkasalo: Eropaperit. 412 sivua.
Otava 2009Harvakseltaan julkaiseva Laura Honkasalo on pikkuhiljaa ujuttautunut 1970-luvulla syntyneiden sukupolvikirjailijaksi.

Uusimmassa romaanissaan Eropaperit Honkasalolla on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva aihe: lapsi avioeron melskeissä. Pikku Saran näkökulmasta kerrotut jaksot ovat kirjan parasta antia. Mutta Honkasalo ei ole malttanut rajata aihettaan yksinomaan tähän, vaan hän laajentaa tarinasta kolmen sukupolven perhekronikan.

Välillä viestikapulaa vie sairaalan sängyssä makaava Leea, joka onnellisina vuosinaan oli menestyvän yrittäjän puoliso ja kotirouva. Leean ainoa säännöllinen vieras on hänen entinen miniänsä Sinikka, jonka kautta kuvataan maaltamuuttajan tarina.

Köyhästä savolaistöllistä Helsinkiin opiskelemaan ponnistanut Sinikka toivoi löytävänsä onnellisen perhe-elämän avioliiton kautta, mutta joutuikin kokemaan repivän eron.

Sinikan tytär Sara taas halusi lapsena olla lojaali sekä äidilleen että isälleen Jokelle, hurmaavalle mutta keskenkasvuiselle toimittajalle, joka oli katsonut uuden vaimokandidaatin valmiiksi jo ennen kuin vanhasta oli eroon päässyt.

Honkasalo on tarkkanäköinen havainnoitsija, joka osaa purkaa ja nimetä pienetkin mielenailahdukset tuokiokuviksi.

Onkin harmillista, että Eropaperit rönsyilee välillä näitä tuokiokuvia liikaa. Tarina peittyy nostalgisten yksityiskohtien paljouteen.

Aikarakenne on muodinmukaisesti pilkottu ja sekoitettu. Tässä tarinassa tämä tehokeino ei kuitenkaan anna lukijalle mitään lisäarvoa.

Kirjan olisi oikein hyvin voinut kertoa kronologisessa järjestyksessä, aloittaen Leean ja Klausin kesähuvilalta ja päätyen sairaalavuoteen ääreen.

Riipaisevinta on lukea Saran ja hänen pikkuveljensä Tomin toivosta, kauhusta, pelosta ja rakkaudesta, kun välillä pitää osata lohduttaa yliväsynyttä äitiä, välillä osata esiintyä isän ja tunnekylmän äitipuolen mieliksi.

Veikkaan, että 1970-luvun ja tuoreempienkin vuosikymmenien avioerolapset löytävät tästä kirjasta paljon samaistumispintaa.

SALLA BRUNOU