Rakkautta vailla koko perhe
11.9.2009 4:00
Katja Kallio: Syntikirja.
Romaani. 303 sivua.
Otava 2009Katja Kallio on kirjoittanut parhaimman romaaninsa. Syntikirja on kaunis, koskettava, taidokkaasti ajateltu ja rakennettu, osoittelematon ja oivaltava.
Luettuani Syntikirjan minusta tuntui samalta kuin Kallion romaanihenkilöstä Tuulikista, joka muistelee hetkeä kauan sitten. Tuulikki kokee elämän kokoisen momentumin istuessaan nojatuolissa ja katsellessaan ulos ikkunasta. Hän vertaa hetkeä suurenmoiseen näytelmään tai musiikkiesitykseen, jonka jälkeen tulee tunne, että yhtäkkiä olisi ymmärtänyt kaiken, vaikkei osaisikaan kertoa, mitä oli ymmärtänyt.
”Kuin hänelle olisi vahingossa paljastunut elämän salainen kaava, ja vaikka hän oli nähnyt sen vain vilaukselta ja unohtanut sen heti, sen loistokkuus heijastui häneen yhä.”
Syntikirja kertoo viheliäästä, sukupolvesta toiseen kestävästä rakkaudettomuuden kehästä, jota rakkaus kiertää mutta aina ainoastaan ärsyttävän läheltä.
Syntikirjassa käsitellään pienen ihmisen uskomattoman isoja asioita. Kallio kirjoittaa tekstiinsä sekä näkyviä että näkymättömiä kuteita, jotka yhtyvät lukijan päässä elämänväriseksi räsymatoksi. Kertakaikkisen kadehdittavaa tekstiä, jota on samaan aikaan sekä helppo että vaikea lukea. Kallion tyyli on konstailematonta, mutta asiat niin järkälemäisiä, että niiden sulattelemiseen menee aikaa.
Syntikirjan tapahtumista ei voi kertoa; niitä ei ole paljon, mutta ne ovat pirun merkittäviä. Lukija ei saa tietää ennen lukemistaan liikaa; räsymaton pitää antaa syntyä pala palalta.
Sen verran voi kuitenkin kertoa kuin kirjan etuliepeessäkin: Henri jättää Tuulikin 30 avioliittovuoden jälkeen ja että Henrin ja Tuulikin tyttärellä Sofialla on takanaan kolme avioliittoa ja menossa suhde naimisissa olevaan mieheen.
Sen lisäksi että Kalliolla on suuret asiat hallussa, hän osaa myös taikoa tekstiinsä kohtia, joita lukiessaan tekee mieli tarttua kynään ja kirjoittaa viisaudet ylös.
Kallio liimaa lukijan tekstiin kiinni tekemällä aisti- ja mielikuvahavaintoja, jotka lukija pystyy tunnistamaan myös omikseen. Tällä tavalla romaanihenkilöt tulevat tutuksi ja tekstistä kaunista. ”Hän muisteli raitiovaunun kolinaa, yritti kokea uudestaan sen kohtuuttoman, perusteettoman keveyden, jota ihminen voi tuntea ajaessaan kevätiltana raitiovaunulla kotiin...”
Jossain vaiheessa Syntikirjaa erehdyin ajattelemaan, että Kallio levittää tekstiään liikaa henkilöhahmojensa kautta. Miten väärässä olinkaan: se kaikki tarvittiin tähän kirjaan.
LIISA KUKKOLA
