Nuoruudenpaloa metsänpeitossa

Metsänpeitto on vanhan kansan tarinoiden mukaan tila, jossa metsä kadottaa kulkijan muiden näkyvistä ja naamioi hänet kannoksi tai mättääksi. Esikoiskirjailija Siri Kolun Metsänpimeä on väkevä teos, jossa päähenkilö piilottaa lukijan neulasten kirpeän tuoksun ja sammaleen kosteuden sisään.

Metsänpimeä kertoo kirjatoukka Lauran, isän kuoleman varjossa itseään etsivän nuoren naisen, kasvutarinan.

Laura etsii aitoa olotilaa ja kun hän huomaa, etteivät kirjat enää riitä, lähtee hän itse metsänpeittoon. Tekee retkiä Sipoon metsiin ja heittäytyy alasti metsän vietäväksi.

Vehreydessä kirmaava Laura on osa ikiaikaista metsäkansaa kulkiessaan Aino Kallaksen Aalon eli Sudenmorsiamen jalanjäljissä.

Tarina seuraa päähenkilön kulkua kahdessa ajassa: Lauran Keravan lukiovuosissa, jolloin Metsän piiri -salaseura elää kukkeinta kauttaan ja Lauran Helsingin yliopistovuosissa, jota hallitsee kirjallisuuden opintoihin sukeltaminen.

Kumpaakin aikaa sitoo yhteen ristiriitainen taiteilijapoika Maki, jolla on Lauraan henkinen kaulaote. Tämä karismaattinen sosiopaatti panee jokaisen pään pyörälle tuhoisin seurauksin.

Tarina on osoitus siitä, kuinka äärimmäisiin tekoihin ihminen voi laumassa sortua.

Tarinan varmaotteisesti laadittu draaman rakenne takaumineen ja tulevaisuuteen kurkistuksineen ei ole ihme, sillä koulutukseltaan Siri Kolu on teatteritaiteen maisteri ja teatteri-ilmaisun ohjaaja. Hän on myös opiskellut aiemmin kirjallisuutta Helsingin yliopistossa.

Hänen taidetietämyksensä heijastuu vahvana kirjan sivuilta, joilla vastaan hypähtelee niin L. Onervaa, Aino Kallasta kuin Aarni Koutaakin. Lisäksi hän on laittanut kirjan päähenkilön mittailemaan askelillaan niitä Helsingin katuja ja paikkoja, joista Pirkko Saisio, Anja Snellman (ent. Kauranen) ja Kjell Westö ovat kirjoittaneet.

Kirjaa voi pitää kunnianosoituksena lukuisille aiemmille kirjallisille luomuksille.

Teoksen kiihkeäsieluisen nuoruudenpalon ja kokemusten janon voi tiivistää Metsän piirin viljelemään Johannes Linnankosken runoon: Ei kylmiä neron näytteitä, vaan lämmintä elämää: raivota poeettisesti, haaveilla meloodisesti, kylpeä päivänpaisteessa, kuulla ruohon kasvavan, ymmärtää lintujen kieltä.

MINNI-RIIKKA KARTTUNEN