Olipa kerran satu

Kirjailijan ei tarvitse lentää luudalla, sillä hänellä on oma lentokone. Eikä hän menisi konkurssiin, vaikka ostaisi hotellinkin, jossa yöpyy. Sellaista voi olla bestseller-kirjailijan elämä.

Nuorempana samainen tyyppi hörhöili hippinä ja käytti huumeita. Nyt hän on guru, jonka kirjat ruokkivat miljoonia ihmisiä henkisessä etsinnässään.

Jo näistä palasista syntyy monimuotoinen ja hieman ristiriitainen kuva henkilöstä nimeltä Paulo Coelho.

Lievä pirstomielisyys paljastuu myös kriitikoiden ja lukijakunnan välillä. Kun etsii kuvailuja hänen kirjojaan rakastavilta, nousee päällimmäiseksi tarinoiden kauneus, taianomaisuus, koskettavuus, rohkeus, unelmia kohti kurkottaminen.

Enkelikuoroon kuulumattomat kriitikot mutisevat naiiveista aikuisten saduista, jotka on kirjoitettu yksinkertaisesti ja liian opettavaisesti. Taustalla on myös skeptisyys hengellisyyttä ja New Age -vaikutteista kirjallisuutta kohtaan. Joidenkin arvioiden mukaan Coelho on poiminut eri uskonnollisten traditioiden kauneimpia hedelmiä helisevään sanailuunsa ja vetoaa siksi niin moniin.

Nämä alkusanat ovat tarpeelliset, koska Coelhon Portobellon noitaa lukiessa riitasoinnut sotkevat toisinaan harmonisen käyskentelyn päähenkilö Athenan seurassa ja mystisessä maailmassa.

Athenassa on niin monia puolia: hylätty orpo, toisessa kulttuurissa elävien kasvattivanhempien rakastettu tytär, monien miesten rakastama ja ihailema nainen, äiti, urallaan menestyvä.

Athena ei tyydy tavanomaiseen onneen, jota on rakkaus, lapsi ja työ. Athena etsii oman persoonansa ja yliluonnollisten kykyjensä kautta yhteyttä toiseen maailmaan palvellakseen muita, mutta tuhoaa lopulta itsensä.

Tätä Athenan ja yleensä kaiken elämän monimuotoisuutta ja keskeneräisyyttä kuvatakseen Coelho on valinnut uudenlaisen tyylin.

Hän kertoo tainaa monien ihmisten äänellä: niiden, jotka ovat hänelle kaikkein läheisimpiä ja niiden, jotka eivät juuri tunne häntä. Tämä kerrontatapa palvelee tarinaa hyvin.

Se palvelee myös tunnetta, jonka lukiessa kokee. Toinen puoli tuntee tiukasti maan vetovoiman. Sitä toista kiehtoo kovasti harhailu ja tanssiminen unenomaisessa maailmassa, jonka Coelho osaa niin houkuttelevasti loihtia.

Verratessa Coelhon ensimmäistä romaania Pyhiinvaellusta Portobellon noitaan aistii kahden vuosikymmenen tuoman muutoksen. Suurimman kiihkon tilalle on tullut suvaitsevaisuuden etsiminen.

Hän ei ole siis sokea sille ennakkoluuloisuudelle, joka kohdistuu henkistä etsintää kohtaan. Häntä vaivaa myös yhteiskuntamme miehisyys.

Siinä muutama hyvä syy kirjoittaa ja lukea Portobellon noita.

HELENA RINTALA

Paulo Coelho: Portobellon noita. Suom. Sanna Pernu.
Bazar 2007.