Veri roiskui Härmän häissä

Lauri Tilkanen ja Pamela Tola poseeraavat maalaismaisemissa kuin Tauno ja Ansa konsanaan. Kuvaaja: Yellow Film

Härmä (Suomi 2012)
Ohjaus ja käsikirjoitus: JP Siili
Pääosassa: Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Mikko Leppilampi, Esko Salminen, Lena Meriläinen, Aku Hirviniemi, Taneli Mäkelä, Pirkka-Pekka Petelius, Eero Milonoff, Olavi Uusivirta, Kari Hietalahti
Kesto 128 minuuttia
K-16Ohjaaja JP Siilin Härmä on tavallaan suomalaista westerniä. Kyseessä on romantisoitu satu väkivaltaisesta ajasta. Nähtävästi Pohjanmaan pahamaineisilla puukkojunkkareilla on edelleen oma paikkansa suomalaisessa tarinaperinteessä. Lauloihan Tuomari Nurmiokin: ”Perkele, Rannanjärvi elää.”

Ajankuvan sijaan Härmä kallistuu aikuisten saduksi. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä realismia painottava kuvaus 1800-luvun lopun Pohjanmaasta, ajasta ja paikasta, jota hallitsee väkivallan ja viinapirun pelko. Siili ei kuitenkaan kuvaa junkkareita ympäröivää yhteisöä, vaan keskittyy kaksintaisteluun.

Välitalon isolla isännällä (Esko Salminen) on kaksi poikaa. Vanhempi Esko (Mikko Leppilampi) on vastuuton tapaus, joka heiluttaa puukkoaan herkästi.

Nuorempi veli Matti (Lauri Tilkanen) on kiltti poika, joka mielii naimisiin naapuritilan Ainon (Pamela Tola) kanssa.

Kun yleisen tavan vastaisesti isä päättää testamentata maansa nuoremmalle pojalle, Eskon silmissä sumenee lopullisesti. Hän ottaa ohjat omiin käsiinsä. Konflikti paisuu nopeasti täyteen mittaansa, kun lopulta veljesten kärhämän panoksena ovat koti, maat ja Aino.

Siilillä on hankaluuksia päähenkilöidensä kanssa. Pohjanmaan murre ei tunnu luontevalta heidän suussaan. Tilkkanen ja Tola yrittävät parhaansa mukaan kannatella hentoista rakkaustarinaa, joka sisältää kaikki tutut kohtaukset.

Maaseuturomantiikan nimissä pari pääsee tunnelmoimaan pellonlaidalle ja rakastelemaan latoon. Vihaa sisällään kantavan Eskon hahmon on myös katsojalle vaikeaselkoinen.

Veljelleen Esko sanoo, että isä suosi aina nuorimmaista. Katsojalle ei edes vihjata miksi. Samalla tavalla Eskon ja tätä puolustavan äidin suhde ei saa tilaa puukonheiluttelulta. Näiden perhesuhteiden käsittely olisi ollut mielekästä, jotta katsoja olisi voinut saada vihiä Eskon väkivaltaisen luonteen taustoista.

Ohjaajana olisin ottanut kaiken irti myyttisistä Härmän häistä. Niistä olisi voinut luoda rienaavat ja riehakkaat folk-karnevaalit, joissa viina virtaa ja viulu raikaa sen vanhan laulun hengessä.

Välitalon suvussa hääjuhla huipentuu valitettavasti vain pitkään puukkoleikkiin, jonka lopussa alkaa olla jo hieman yhdentekevää kuka tai ketkä sinne arkkuun lopulta kannetaan.

Tuukka Vartiainen