Sokean papin viimeinen esirukous
1.5.2009 4:00
KLAUS HÄRÖ on tehnyt tähänastisen uransa parhaan elokuvan. Tyylilajillisesti suorastaan minimalistinen Postia pappi Jaakobille on piristävä poikkeus kotimaisen elokuvan harmaassa arjessa.
Härö on kiistämättä elokuvantekijänä parantumattoman sentimentaalinen. Hänen elokuvissaan viattomuus on pyykkipuhtaan tahratonta ja syntisen maailman pelivelat jäävät hyväluontoisten maksettavaksi.
Härö on varmaan vaikuttunut ainakin Federico Fellinin varhaistuotannosta, kuten Tiestä (1954), jossa lapsenkasvoinen Giulietta Masina harhailee läpi sodan runnoman Italian. Fellinin maailma kuohuu kuitenkin jotain selittämätöntä, joka paistaa myös Masinan kasvoilta.
Sellaista Härö ei ole vielä onnistunut taltioimaan omiin töihinsä.
POSTIA PAPPI JAAKOBILLE kiertyy vain kahden henkilöhahmon ympärille. Toinen on kurttuinen Jaakob-pappi (Heikki Nousiainen) ja toinen armahduksen saanut jäyhä elinkautisvanki Leila (Kaarina Hazard).
Vankilasta päästyään Leila päätyy paremman paikan puutteessa kauas maaseudulle, sokeutuneen papin apulaiseksi. Samalla kohtaa kaksi ihmisluonteen äärilaitaa: vain muille elävä pappi ja ei kenellekään elävä Leila.
Maailmankuvat tuodaan esiin terassipöydän äärellä, jossa Leila joutuu lukemaan papille saapuneita lukuisia esirukouspyyntöjä.
Vain tunnin ja vartin kestävä elokuva on tiiviisti rakennettu kaari. Se etenee sulavasti kohti lopun armon kokemusta.
ASETELMASTAAN huolimatta Jaana Makkosen ja Härön käsikirjoitus ei varsinaisesti käsittele uskontoa ja sen problematiikkaa. Nyt painotuksena on kahden ihmisen elämän käännekohta.
Sääli vain että Leilan menneisyys raottuu vasta lähes viimeisessä kohtauksessa, vaikka hahmosta oli saanut paljon enemmän irti, jos tekijät eivät olisi pyrkineet niin tehokeinolliseen ratkaisuun.
Loppukesän vehreyden on taltioinut komeasti kuvaaja Tuomo Hutri, jonka sommitelmia nähtiin myös J P Valkeapään esikoiselokuvassa Muukalainen.
TUUKKA VARTIAINEN
Ohjaus: Klaus Härö
Pääosissa: Heikki Nousiainen, Kaarina Hazard
Kesto 76 minuuttia
K-7
