Ylikangas murtaa myyttejä (12.10.2007)

12.10.2007 4:00 | Päivitetty: 28.12.2007 13:23

JUHA POHJONEN 

HUHTINIEMI-MYSTEERIÄ ei enää ole.
Suomen kärkihistorioitsijoihin lukeutuva emeritusprofessori Heikki Ylikangas todistaa uudessa tutkimuksessaan asian vakuuttavasti ja aukottomasti. Sotatuomari Toivo Tapanaisen paperit ovat jonkun muun kirjoittamia, ”syväkurkku” on kateissa eikä keskeistä silminnäkijää, autosotamies Eero Kärmeniemeä, ole edes olemassa. Kaiken tämä Ylikangas vyöryttää lukijalle pureskeltavaksi heti kirjan ensimmäisessä luvussa.
Rutinoitunut ammattimies ei tyydy väitteisiin. Heikki Ylikangas myös todistaa ne. Laaja lähdearvio, esitys itse mysteeristä, huhusta, sen levittäjistä, tapauksen taustoista ja viimein kaivauksista saa jatkoksi tyylikkään ja tiiviin selvityksen Suomen historian kohtalokkaasta kesäkuusta 1944. Kaiken tämän ytimessä leijuu kysymys: kuinka paljon ja miksi suomalaiset teloittivat omia sotilaitaan?
Kovia totuuksia tulee ryöppynä. Päämaja saa kuulla kunniansa väheksyessään suurhyökkäyksen mahdollisuutta, Mannerheim lamaantuu vihollisen voiman edessä, koko korkein sotilasjohto on epätoivoinen, rintama repeää, miehet pakenevat ja teloitukset alkavat.
Ylikangas esittää kaaoksen hillitysti ja hallitusti suuremmat ylilyönnit välttäen. Samassa yhteydessä hän tuo Suomen sotahistoriaan uuden merkkipäivän, se on 19.6.1944. Kyseessä on tiedusteluosaston päällikön, eversti Aladár Paasosen suuri hetki.

Tekijän näkökulma on poikkeuksellinen. Laajan haastatteluaineiston avulla syntyy aidonoloinen kuvaus tunnelmista siellä, missä pommit räjähtelivät. Päämaja ja korkeat upseerit erilaisine määräyksineen jäävät taustalle. Yhdistelemällä aiempien tutkimusten tulokset, jo käytetyt ja osin uudet arkistoaineistot ja aikalaismuistelut, syntyy elävä (tai tappava) kuva oloista Karjalankannaksella kesä–heinäkuussa 1944.
Joissakin kohdin Ylikankaan johtopäätelmät ovat sitä luokkaa, että sotahistorioitsijoille tulee paljon pohdittavaa. Esimerkiksi ajatus, että teloituksiin lopulta johtaneet rintamakarkuruudet ja joukkopaot eivät välttämättä olleet rivimiesten vaan heitä komentavien upseerien syytä, korventanee perinteisen näkemyksen omaksuneita tutkijoita vielä pitkään. Ajatus on kuitenkin johdonmukainen ja hyvin perusteltu. Rivimies ei resursseista päättänyt tuolloin tai tänään.

Lappeenranta tai Huhtiniemi eivät kuitenkaan saa rauhaa. Joukkoteloitukset ja salaisen kenttäoikeuden Ylikangas tyrmää. Mutta Lappeenrannassa oli HTK 1 (Henkilötäydennyskeskus), jonka yhteydessä oli tekijän arvion mukaan erikoiselin, joka käsitteli myös karkuritapaukset. Myös paikalla olleet sotapoliisiyksiköt joutuvat tarkkaan syyniin.
Ylikankaan mukaan kaupungissa todellakin tapahtui myös teloituksia. Tieto on varustettu lähdeviitteellä. Teloitettujen – tai tilanteesta riippuen murhattujen, kuten Ylikangas korostaa – lukumäärä on avoin. Tekijän arvion mukaan kesän 1944 teloitusluku olisi noin 250.

Heikki Ylikankaan työ on ollut valtaisa, ja ainakin teloitettujen nimiluettelo antaa pilkunviilaajille mahdollisuuden moitteisiin. Virheettä ei tällaista työtä tee edes komppania tutkijoita. Lähteitä on muuteltu, hävitetty, siirrelty ja kenties jopa väärennetty, joten lopullisen totuuden löytyminen voi olla toivotonta.
Kirja on kuitenkin vähintään keskustelun alku ja mitä todennäköisimmin jatkotutkimusten perusta. Mysteeri on selvitetty, mutta uusia on löytynyt. Toivottavasti huhu-miehet ovat tällä kertaa vaiti.

Kirjoittaja  on suomen historian dosentti.