Teloitettuja karkureita, Lauri Lindqvist ajatteli heti (5.6.2007)

5.6.2007 4:00 | Päivitetty: 28.12.2007 13:48

VIRPI KOIVISTO

LAURI LINDQVISTIN ei tarvitse miettiä, mistä hän tarinansa aloittaisi.
– Pahin mitä jäi mieleen oli hirveä haju, Lindqvist vastaa ensimmäisenä, kun häntä pyytää kertomaan muistikuvia Taipalsaaren joukkohautauksesta.
Sotaveteraani ja eläkkeellä oleva tietokoneinsinööri Lauri Lindqvist kertaa muistojaan puhelimitse kotoaan Turusta.

HEINÄKUINEN aamu vuonna 1944 oli kaunis ja aurinkoinen, kun 17-vuotias Lindqvist ja hänen joukkuetoverinsa Järvinen lähtivät aamukuudelta kävelemään Taipalsaaren lentokentältä etelään, kuten edellisenä iltana oltiin käsketty.
Reilun kilometrin päässä lentokentästä heitä odotti kuorma-autojen lavoilla karmea näky: kaksi heinähäkkiä täynnä vainajia. Samalla selvisi syy siihen, miksi lotat olivat antaneet pyykkipojat matkaan. Ruumiista lähtevä löyhkä oli mahdoton.
Nuorukaisten tehtävä oli lapioida kalkkia vainajien päälle samalla, kun ruumiita vyörytettiin jyrkkäreunaisen supan pohjalle. Kolme lapiollista ruumista kohti, kuului ohje.
Miehet yrittivät laskea ruumiit, mutta eivät ehtineet. Jotain 30 ja 40 välillä niitä varmaan oli.
Lindqvist kertoo ajatelleensa heti, että vainajat ovat teloitettuja rintamakarkureita. Olihan teloituksista jo liikkunut huhujakin.
Mitään ampumahaavoja vainajissa ei näkynyt. Useimmilla heistä oli sideharsoa pään ympärillä, kukaties peittämässä ampumahaavaa. Lindqvististä näytti myös siltä, että ruumiit olisi pesty ja puettu uusiin armeijan alusvaatteisiin.
– Sopisi jotenkin siihen, että ne olisi ammuttu Huhtiniemessä, sen jälkeen nostettu ylös, pesty, puettu ja tuotu Taipalsaareen. Se on minun arvioni.
Haju ainakin kertoo siitä, että vainajat olivat ehtineet olla kuolleina jo tovin.

NUORUKAISTEN lisäksi paikan päällä oli kolme miestä. Kalkkikuorman tuonut ei osallistunut hautaamiseen mitenkään, istui vain ja poltteli piippua.
Kun vainajat olivat kuopassa ja kalkit päällä, passitettiin nuoret sotilaat takaisin leiriin ja käskettiin pitää asiasta suut kiinni. Lindqvist ei tiedä, miten hauta sen jälkeen peitettiin.
Sen verran pitkään projektissa meni, että pojat eivät ehtineet lounaalle syömään hernekeittoa.
– Ei kyllä olisi maistunutkaan mikään.
Lindqvist uskoo, että vainajat oltiin tuotu paikan päälle yöllä.
– Lemu olisi herättänyt huomiota, vaikka Lappeenrannan alue olikin silloin jo evakuoitu.

VIIME VIIKKOIHIN asti Lindqvist tyytyi seuraamaan Huhtiniemen kaivauksia älähtämättä, vaikka olikin koko ajan sitä mieltä, ettei Huhtiniemestä mitään löydy. Aikanaan hänet hiljensi sotilasvala, mutta myöhemmin hän kertoi asiasta kotona lapsille ja lastenlapsille. Lopulta vävy sai Lindqvistin paljastamaan tietonsa julkisesti.
Sen jälkeen puhelin on pirissyt jatkuvasti, eikä Lindqvist jaksa siihen aina vastatakaan. Soittajat ovat lähinnä vanhoja työkavereita. Kukaan ei ole tullut väittämään Lindqvistille, ettei hänen tarinansa voisi olla tosi.

LINDQVIST on yrittänyt paikantaa hautapaikan vanhasta kartasta. Hän epäilee, että oikea kohta on Ruotsilansuppa Suurisuon luoteispuolella. Valitettavasti hän ei voi tulla paikan päälle hautaa näyttämään, sillä liikkuminen kotonakin on jo hieman vaivalloista.
Muita hautauksen silminnäkijöitä ei enää ole. Joukkuetoveri Järvinen on menehtynyt, todennäköisesti myös kolme muuta paikalla ollutta, jotka olivat selvästi vanhempia.
Lindqvist ei vielä ole ollut puheissa hautoja etsivien tutkijoiden kanssa. Mies kuitenkin toivoo, että tämä hänen karmeimmaksi jäänyt sotamuistonsa selvitetään.
– Sitähän oli vielä lapsi, sen takia se jäi mieleen.