Lapiomies kaivaa historiaa (1.6.2007)

1.6.2007 4:00 | Päivitetty: 28.12.2007 13:51

ANU PYYHTIÄ

LAPPEENRANTA. Oula Seitsonen on mies, joka on kaivanut maasta mammutteja.
Se ei tosin ole ihan jokapäiväistä, sillä arkeologi Seitsonen on erikoistunut enemmänkin kivikauden kämppiin ja tarvikkeisiin. Niitä hän on kaivanut esiin satoja. Mutta kun tarpeeksi kaivaa ympäri maailmaa, aina siinä pari mammuttiakin osuu kohdalle.
Kun maasta alkaa löytyä muutakin kuin maata, esiin otetaan Aku Ankasta tutut arkeologiset työvälineet: lusikka ja hammasharja. Ja harjoja sitten kuluu.
– Joskus jossain venäläisessä kyläkaupassa ovat ihmetelleet, kun olemme ostaneet 15 hammasharjaa.

Kivikauden asumuksiin Seitsonen, 30, törmää joskus iltalenkilläkin.
Kuten tässä yhtenä iltana Huhtiniemessä, missä hän on kollegoineen viimeiset kolme viikkoa tehnyt kaivauksia, jotka liittyvät ihan toiseen aikakauteen.
Kaksitoista arkeologia ovat lapioineet kahdeksasta neljään. Toistaiseksi tulos on vain känsiä käsissä. Ja tosiaan se kivikautinen asuinpaikka.
– Se pitäisi vielä käydä dokumentoimassa. Raportoin siitä Museovirastolle sitten joskus.
Tämä on arkeologin normipäivä. Löytää muinaisjäännöksiä ja dokumentoida. Kaukana ovat kohu ja uutiset.
– Lehdistötiedotteita on joskus tehty, mutta aika hintsusti ne ovat kiinnostaneet.

Viime lokakuussa Huhtiniemessä arkeologin työ oli vähän erilaista.
Yhtenä ensimmäisistä kaivuupäivistä Seitsonen jätti kaverin kaivamaan ja lähti keittämään kahvit. Sitten kännykkä soi, sillä se kaveri, Wesa Perttola, oli löytänyt ensimmäisen luun.
– Kahvit jäähtyivät. Myöhemmin sitten mikrossa lämmitettiin.
Siitä löydöstä alkoi mediahässäkkä, jota kukaan suomalaisista arkeologeista ei ollut koskaan kokenut.

Huhtiniemi on arkeologeille kaikin tavoin erikoinen tapaus.
Suomessa ihmisluiden löytäminen ei ole arkeologeille mitenkään tavallista, sillä maaperä on sellainen, että muinaiset luut eivät ole säilyneet. Ja muinaisuuksia arkeologit yleensä etsivät.
– Nyt ollaan tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat ihmisiä lähellä. Kun on vielä kyse ihmisjäännöksistä, siihen liittyy vielä erityinen eettinen vastuu.
Ammattilaiset tiesivät jo parin päivää ensimmäisen löydön jälkeen, että se mitä löytyi, ei ollut sitä, mitä etsittiin. Sen kertoi jo vainajien asento. Virallinen tulos kerrottiin vasta joulukuussa, kun myös oikeuslääketieteelliset tutkimukset saatiin valmiiksi.
Kun tuloksen jo tiesi, kohun seuraaminen oli hieman erikoista. Puheet totuuskomissiosta kuulostivat vähän yliampuvilta.

Seitsonen ei kaivanut muita syvempiä kuoppia hiekkalaatikolla eikä muutenkaan haaveillut lapsena vanhoista kivistä.
Armeijan jälkeen hän vaan haki arkeologian laitokselle, koska historia kiinnosti.
Myös ulkomaat kiinnostivat.
– Ehkä tuli pienenä luettua jotain poikakirjoja, missä Afrikka kuulosti jännältä paikalta.
Seitsonen on suomalaiseksi tehnyt kaivauksia ulkomailla poikkeuksellisen paljon, sillä hommiin on hakeutumalla hakeuduttava. Venäjä ja Karjalan kannas ovat tuttuja, samoin Yhdysvallat, Jordania, Israel, Kenia ja Tansania.
Miltä se tuntuu, kun tajuaa osuneensa mammuttiin?
– Siinä vaiheessa yleensä ketuttaa, että tulipa lyötyä kovaa.

Lähinnä Indiana Jonesia Seitsonen on ollut Tansaniassa.
Kaivaukset olivat kestäneet pari päivää, kun apumiehiksi palkatut paikalliset ilmestyivät yhtenä aamuna töihin jouset, nuolet ja keihäät olallaan. Kävi ilmi, että heillä oli meneillään heimosota.
Miehet lohduttivat arkeologeja, että ”ei ne valkoista miestä ammu, korkeintaan vahingossa”.
– Mieti sitä siinä sitten, kun on myrkkynuoli takapuolessa.

Seitsonen myöntää, että ammatissa on muitakin kivoja puolia kuin historiallisen tiedon kerääminen.
– Onhan siinä tietysti se, että pääsee poikien kanssa ajamaan Range Roverilla savannille. Siperiassa päästiin vanhan kunnon MI-8-helikopterin kyytiin.
Varjopuoliakin on.
– Mikään ei ole niin turhauttavaa kuin tyhjän kaivaminen. Paitsi kuopan täyttäminen. Mutta sitä varten ovat opiskelijat, assistentti Seitsonen virnistää.
Arkeologit eivät yleensä lähde paikkoihin, mistä on epätodennäköistä löytää mitään. Rahoitusta on niin vähän, että turhia kuoppia ei ole hirveästi varaa tehdä.
– Tutkija voi tietysti aina lohduttautua, että se, että mitään ei löydy, on myös tärkeä tulos. Mutta sehän on lähinnä itsepetosta, Seitsonen naurahtaa.

Vaimon mielestä varjopuoli voi olla sekin, että huhtikuusta lokakuuhun mies haahuilee jossain päin maailmaa keskellä metsikköä kaivamassa milloin mitäkin. Mutta kuten moni muukin arkeologi, Seitsonen on nainut kollegan.
Arkeologien kotona olohuoneen nurkassa on masai-keihäs. Kitarakotelosta löytyy masai-mieheltä saatu myrkkynuoli.
Nyt kotona on myös neljäkuukautinen tytär, joka on tuonut arkeologille ihan uudenlaista päänvaivaa.
– Kun Sohvi oppii liikkumaan, niin mihin ihmeeseen se myrkkynuoli laitetaan?

Seitsosen komennus Lappeenrannassa päättyy tänään. Lokakuussa tapaus Huhtiniemi kutsuu taas. Mitä sitten löytyy, Seitsonen ei suostu veikkaamaan.
Tutkijalla ei tietenkään voi olla ennakko-odotuksia tutkimuskohteestaan.