Vain kaivamalla totuus löytyy (25.4.2006)

4.6.2007 12:00 | Päivitetty: 27.12.2007 14:32

LIISA KUKKOLA

LAPPEENRANTA. Etelä-Saimaassa vuonna 1971 julkaistu uutinen kymmenen teloitetun haudan löytymisestä Huhtiniemestä on perimmäisin syy toimittaja ja tietokirjailija Antti O. Arposen sekä toimittaja Martti Meurosen kirjan Teloitetut kirjoittamiseen. Uutinen aloittaa Arposen mielestä miksi-kysymysten sarjan, johon hänen mielestään kukaan ei ole tähän päivään mennessä pystynyt vastaamaan tyhjentävästi. ­ Miksi Etelä-Saimaa ei tehnyt asiasta jatkojuttuja? Miksi mikään toinen tiedotusväline ei kertonut asiasta? Miksi asiasta vaiettiin seuraavat 17 vuotta? Miksi poliisin arkistosta ei löydy tapauksen asiakirjoja, vaikka uutisessa rikospoliisi antaa lausuntoja työhönsä kuuluvista asioista? Miksi hautalöytö täytettiin ja paikan yli vedettiin asvalttikerros, Antti O Arponen vetää kysymyksiä kuin apteekin hyllyltä. ­ Ajatellaanpa, että tänä päivänä tehtäisiin vastaava löytö. Keskisuuren kaupungin lähes keskustasta löytyisi hauta, josta paljastuisi kymmenen ihmisen luurangot ja vielä sanottaisiin, että ne kuuluvat sodassa teloitetuille rintamakarkureille. Tehtäisiinkö siitä vain yksi juttu maakuntalehden etusivulle vai olisiko juttu lööppiainesta ja viikkojen ajan esillä kaikissa tiedotusvälineissä, Arponen kysyy.

KYSYMYKSET yhdessä ovat yhtä kuin Huhtiniemen mysteeri. Sitä Arponen lähti perkaamaan kirjoittamalla asiasta journalistisen raportin: Teloitetut-kirjaan on koottu Huhtiniemen mysteeristä tiedotusvälineissä kirjoitettu aineisto sekä suullinen tieto, jota Arponen ja Meuronen ovat vuosien varrella keränneet. Meuronen oli aikoinaan se toimittaja, joka kirjoitti paikallislehti Lappeenrantalaisessa Huhtiniemen teloituksista 17-vuotisen hiljaisuuden jälkeen. Hänelle oli kertynyt yhteensä 500 liuskaa tekstiä Huhtiniemestä, Arposeen on ottanut yhteyttä noin 200 ihmistä, jotka ovat jotenkin liittyneet Huhtiniemen mysteeriin. ­ Osa soittajista on tietenkin selvää huuhaata, ja aika paljon on sellaista serkunkumminkaimatietoa, mutta mukana on kolmisenkymmentä ihmistä, joiden kertomukset pitää minun mielestäni ottaa aivan vakavasti, Arponen sanoo. Kirjassa kerrotaan ihmisistä, jotka ennen vuotta 1971 ovat Lappeenrannassa puhuneet Huhtiniemen teloituksista. Siis ennen kuin asiasta kerrottiin julkisuudessa. Arposen mielestä toisen käden lähteitä ei pitäisi tyrmätä siltä istumalta. ­ Miksi nämä ihmiset olisivat keksineet näitä juttuja? Mikä syy heillä olisi ollut tarinoiden sepittämiseen, Arponen jatkaa kysymyksiään. ­ Aina sanotaan, ettei Huhtiniemen teloituksille ole todisteita tai silminnäkijöitä. Kyllä niitä on, mutta filosofian tohtorit eivät anna näille arvoa, Arponen sanoo.

KEIJO KOISTISEN antama raportti vuonna 1971 löydetyistä kymmenestä sotavainajasta on Arposen mielestä hyvin kuvaava virallinen paperi Huhtiniemen mysteeristä: se on kadonnut ja tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Tai sotilaspoliisien pitämät päiväkirjat: vuodesta toiseen täsmällisistä päiväkirjoista puuttuu yksi vihko kesältä 1944. Huhtiniemen mysteerille ei tunnu olevan kuin yksi ratkaisu. Paikalta löydetään luita ja Huhtiniemessä todistetaan olleen kenttäoikeus, joka tuomitsi rintamakarkureita kuolemaan. Tai sitten ei kaiveta, tai kaivauspaikoilta ei löydetä mitään ja mysteeri jatkaa huhupuheina matkaansa taas uudelle sukupolvelle. ­ Kaikkein ikävintä on tämä tilanne, kun ei voida olla varmoja asiasta. Joko kauan kadoksissa olleet asiakirjat yht'äkkiä löytyvät, yli 60 vuotta julkisuudesta piilossa olleet ihmiset tulevat esiin kertomaan tai sitten kaivetaan lisää, Arponen sanoo. Arposen mielestä kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa tuskin toteutuvat. Hänen mielestään pitäisi kaivaa uudestaan paikasta, josta jo kahdesti on löytynyt luita. Sekä paikoista, joita mm. sotatuomari Tapanaisen on sanottu osoittaneen teloituspaikoiksi. ­ Jos kaivetaan kunnolla ja mitään ei löydy, niin hyvä niin. Lupaan lopettaa asian kaivelun, kun siitä saadaan varmuus. ­ Teloitetut-kirja ei yritä syöttää lukijoilleen totuutta Huhtiniemen mysteeristä enkä ota kantaa asiaan, kerron vain faktoja asian ympäriltä ja lukija saa itse päättää, mitä mieltä hän asiasta on, Arponen sanoo.