Tarun ja totuuden välimaastossa (30.4.2006)

4.6.2007 12:02 | Päivitetty: 27.12.2007 14:31

JUHA POHJONEN

KOKENEET tutkivat toimittajat Antti O. Arponen ja Martti Meuronen ovat kirjoittaneet välitilinpäätöksen pitkästä tutkimuksestaan kesällä 1944 väitetyiksi tapahtuneista Lappeenrannan teloituksista. Ottamatta ainakaan aivan suoraan kantaa, tapahtuiko teloituksia vai ei, on kirjoittajien viesti selvä: jotakin pitää pian tehdä, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. Huhu ei voi elää vuosikymmeniä ilman että jotakin olisi todellakin tapahtunut.

KIRJOITTAJIEN lähtökohta on yksinkertainen. Totuus on sananmukaisesti kaivettava esille. Tämän vaatimuksen puolesta kirjassa vyörytetään melkein rasittavuuteen saakka erilaisten syväkurkkujen, salaisten tiedonantojen, vanhojen muistikuvien, kadonneiden asiakirjojen, mystisten tulipalojen ja suuremman poliittisen pelin vihjeitä. Koska asiakirjoja ei joko ole tai ne ovat salatut, luotettavaksi muuttuvat kertomukset ja muistitieto. Kun muistitiedot ja kertojatkin hiljalleen katoavat, totuus löytyy siis enää maasta. Huhtiniemestä ja vähän kauempaakin.

VAIKKA TEKIJÄT toteavatkin vihdoin kirjan lopussa, ettei "salaliittoteorioihin kannata uskoa 2000-luvulla", rakentuu teos silti melkein kokonaan juuri salaliittoteorian varaan. Sota-arkistosta olisi haettu ja tuhottu asiakirjoja, samoin Lappeenrannassa jo kesällä 1944. Lappeenrannan poliisilaitoksen arkisto olisi putsattu, kaupunkilehden toimitukseen on tehty murtoja ja teloituksien kannalta olennaisia rakennuksia on palanut. Lisäksi tietojen kannalta keskeinen syväkurkku olisi peloteltu hiljaiseksi. Murrot, tulipalot ja asiakirjojen katoamiset ovat tietysti totta, mahdollisesti tuntemattoman tiedonantajan pelottelukin. Mutta jos tulipalo olikin pikkupoikien tulitikkuleikkien tulos, murrot tavallisia rikoksia, asiakirjat oikeasti kadonneet ja tiedonantaja vain tullut toisiin ajatuksiin? Näitä vaihtoehtoja kirjoittajat eivät lukijoille jostain syystä tarjoa. On vain yksi totuus eli kirjoittajien. Se voi olla oikea, mutta jotenkin asiat pitäisi pystyä todistamaan. Nyt lukijan on joko uskottava tai olla uskomatta sinänsä mahdollisia spekulointeja.

ARPONEN JA MEURONEN antavat riittävästi tilaa myös tieteellisten asiantuntijoiden arvioille suuremmin niitä kritisoimatta. Samalla he kuitenkin jättävät kertomatta, että asiallista ja kritiikkiä kestävää historiantutkimusta ei voi tehdä ilman lähteitä. Jos lähdetään olettamuksesta, että lähteitä ei ole, historiantutkimus ei pysty parempaan. Tutkivan journalistin on tässä kohdin helppo iskeä vakavasti otettavia tutkijoita nivusiin ja tehdä vapaammin tulkintoja, kyseenalaistuksia ja spekulointeja. Siihen Arposella ja Meurosella on ehdottomasti oikeus. Onneksi tällä kertaa lähdepohjainen tutkimus ja vapaampi suunta ovat kohdanneet. Molempien tahojen ilmeinen toivehan on, että asiaan saataisiin selvyys. Tämä on tällä hetkellä Arposen ja Meurosen tutkimustyön arvokkain tulos.

TELOITETUT-KIRJA voi olla väärässä. Se voi olla virheellinen alusta loppuun. Jos kirjan nimessä olisi kysymysmerkki perässä, asia olisi toinen. Nyt teloitukset esitetään tosiasiana. Historialliset faktat Karjalankannaksen tilanteesta kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen ovat oikein, samoin rintamien katoamisluvut ja tilanne Lappeenrannassa. Noinhan kaikki tapahtui. Myös lainsäädäntö, käskyt ja määräykset ovat oikein sikäli kun ne ovat dokumentoitavissa. Niiden arvon tekijät tunnustavatkin ainakin välillisesti liittäessään yhden keskeisistä kirjan loppuun. Siihen tekijät eivät anna vastausta, miten oletetut 500­600 sotilasta olisi teloitettu. Mitä tahansa on toki voinut tapahtua, teoriassa vaikka massateloituksia. Mutta saadaanko totuus koskaan selville edes kaivauksin? Vaikka luita löytyisi tuhansin kappalein, onnistuuko ajoitus? Onko kyseessä vuoden 1741 taistelujen uhreja, vuoden 1918 vai 1944? Kehen voidaan mahdollisia dna-tietoja verrata? Kuinka luotettava on radiohiilitutkimus alle sata vuotta vanhoista luista? Kaikki tämä on äärimmäisen epävarmaa. Mutta tietenkin kirjan väitteet voivat olla oikeita, jos ne vain jollakin keinoin voitaisiin todistaa.

ARPONEN JA MEURONEN ovat tehneet omista lähtökohdistaan katsottuna asiallisen kirjan. Lukijan käsissä on tietopaketti Huhtiniemen mysteerin synnystä, historiasta ja nykytilanteesta. Kirja ei syytä, kiistä tai väitä mitään ylimääräistä. Kyseessä on enemmänkin vanhojen vihjeiden uudelleenlämmitys. Johtopäätösten teko jää lukijalle, ehkä vähän liikaakin. Joko mysteeri on olemassa tai ei ole. Molemmille tulkinnoille on riittävästi asiatietoakin, ja lisää saa, jos haluaa tutustua asiallisesti esiteltyyn oikeaan tutkimuskirjallisuuteen. Kovimman haasteen kirjoittajat antavat niille tahoille, jotka mahdollisesti joskus tulevaisuudessa päättävät, kaivetaanko oletetut luut maasta vai ei. Kaivaen kaikki huhut kaikkoaisivat, mutta olisiko vielä kerran aika yhdistää tutkijoiden ja tutkivien toimittajien voimat ja tiedot, jotta saataisiin todella vakavat ja kunnolliset perustelut asianmukaisten arkeologisten tutkimusten aloittamiselle?

Kirjoittaja on FT ja Kansallisarkiston erikoistutkija Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-1955 -hankkeessa.