Joukkohauta (20.10.2006)

4.6.2007 12:35 | Päivitetty: 27.12.2007 14:10

KALLE MICHELSEN

JOUKKOHAUTA on ikävä sana. Se tuo väistämättä mieleen sokean vihan, epäinhimillisen kärsimyksen ja täydellisen piittaamattomuuden ihmisen perusarvoista. Joukkohautaan peitetyillä ihmisillä ei ole nimeä, syntymäaikaa, eikä menneisyyttä. He ovat joutuneet ilman omaa tahtoaan ihmiskunnan kaatopaikalle.
Huhtiniemen joukkohauta on hirvittävä asia riippumatta siitä, milloin hauta on kaivettu ja ketä hautaan on kätketty. Kuolema ja syntymä ovat inhimillisyyden kaksi peruselementtiä, joita on kunnioitettu erilaisin rituaalein ihmiskunnan alkuhämäristä asti. Joukkohaudassa ei sen sijaan ole mitään inhimillistä. Se on musta muisto hetkestä, jolloin moraalin perusarvot ovat menettäneet merkityksensä.
Voimmeko kuvitella niitä nuoria miehiä, jotka joskus seisoivat joukkohaudan reunalla? Mitkä olivat heidän viimeiset sanansa, ajatuksena ja toiveensa? Kenen kasvot he näkivät edessään; teloittajan, tuomarin, aseveljen?
Lappeenranta joutuu elämään joukkohaudan kanssa senkin jälkeen, kun tutkijat ovat selvittäneet vainajien alkuperän ja mahdollisen kuolinsyyn.
Vaikka joukkohauta peitetään, sen sijainti ei koskaan katoa ihmisten muistista. Huhtiniemen nimeen tulee aina liittymään tavalla tai toisella epämiellyttäviä muistoja.

Olemmeko valmistautuneet tällaiseen pohdintaan? Ketä ovat vainajat ja miksi juuri he ovat joutuneet Huhtiniemen joukkohautaan? Ketä ovat tappajat ja kenen käskyjä he ovat noudattaneet? Mihin ovat perustuneet kuolemantuomiot ja miksi tuomioita ei ole kirjattu virallisiin rekistereihin? Mitä jos tapetut ovatkin olleet syyttömiä, psykoosiin vajonneita sotilaita, jotka eivät ole enää kyenneet tarttumaan aseeseen? Miksi heidät on tapettu ja peitetty matalaan joukkohautaan?
Suomen sotahistoria on täynnä myyttejä ja valmiita ajatusmalleja. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin suomalaisten erinomainen taistelumoraali. Toisin kuin saksalaiset ja neuvostoliittolaiset, suomalaiset taistelivat itsenäisyyden ja isänmaan puolesta reilun pelin hengessä.
Talvisodan osalta tätä myyttiä tuskin tarvitsee kirjoittaa uudelleen. Talvisota oli sankaritaistelu, joka yhdisti kansakunnan. Sen sijaan jatkosota oli jo selvästi sekavampi sota, jonka tavoitteista ja päämääristä ei päästy yksimielisyyteen sodan aikana.
Itä-Karjalan miehityksestä on jo kerrottu ikävämpiä tosiasioita ja nyt voi olla vuorossa kotirintaman likaiset uutiset. Sota on aina rumaa, raakaa ja epäinhimillistä ja nämä tosiasiat koskevat myös suomalaisten sodankäyntiä.

Huhtiniemen mysteerin ensimmäinen vaihe on nyt joka tapauksessa ohi. Kymmeniä vuosia on mietitty, voisiko Lappeenrannassa olla joukkohautoja. Nyt sellainen on todistettavasti löytynyt.
Seuraavassa vaiheessa ruumiit on tunnistettava ja tapahtumalle etsitään rikosoikeudellista näyttöä. Tätä vaihetta eivät ratkaise enää journalistit ja amatöörit, vaan rikospoliisi ja kovan tason ammattitutkijat. Huhtiniemessä on nyt poliisivartio 24/7.
CSI-Lappeenranta on käynnistynyt.

Kirjoittaja on Etelä-Karjala-instituutin johtaja.