He eivät olleet karkureita, kukaan ei tiennyt missä on rintamalinja (30.10.2006)

4.6.2007 13:16 | Päivitetty: 27.12.2007 13:59

JUUSO ALA-KYYNY

LAPPEENRANTA. 10. kesäkuuta kello kuusi vuonna 1944 on painunut lappeenrantalainen Pekka J. Pölösen mieliin lähtemättömästi. Neuvostoliitto oli aloittanut juuri suurhyökkäyksensä.
– Rytinää kesti vuorokauden. Korsut olivat hajalla, ja lähdimme konekivääripesäkkeestä kohti huoltokeskusta. Matkalla haavoituin ensin olkapäähän, sitten reiteen, Pölönen kertoo Kannaksen Kivennavalta alkaneesta taipaleesta.
Lähelle osuneesta kranaatista lensi vielä sirpaleita selkään, lonkkiin ja jalkoihin.
– Urheilijanuorukaisena jaksoin kuitenkin kontata sen kolme-neljä kilometriä, Pölönen sanoo.

LOUKKAANTUNEITA kuljettavasta kärrystä Pölönen katseli suomalaisten perääntymistä.
– Kukaan ei tiennyt silloin, missä on rintamalinja, Pölönen sanoo.
– Ne, jotka olivat elossa juoksivat kohti sisämaata. He eivät olleet karkureita, kukaan ei vain kertonut heille, minne piti mennä, Pölönen kuvailee havaintojaan.
Matkalla Pölönen menetti tajuntansa, ja heräsi parin viikon päästä Porissa. Neuvostoliitto oli vallannut Viipurin.

HUHTINIEMEN väitettyjen teloitusten on arveltu liittyvän jatkosodan loppuvaiheisiin.

Nopea perääntyminen hajotti yksikköjä, minkä takia Karjalan metsissä harhaili kymmeniä tuhansia miehiä.
Joukossa oli myös rintamakarkureiksi luokiteltuja sotilaita.

Huhun mukaan Huhtiniemessä toimi kesällä 1944 salainen kenttäoikeus, joka tuomitsi sadoittain näitä rintamakarkureita kuolemaan.