Kesän 1944 asiakirjoissa ei viitteitä massateloituksista (8.1.2006)

3.6.2007 23:19 | Päivitetty: 27.12.2007 14:44

JUHA POHJONEN

PUNA-ARMEIJAN suurhyökkäys Karjalankannaksella mursi Suomen puolustuslinjat kesäkuussa 1944. Viipuri menetettiin nopeasti ja suomalaiset joutuivat organisoimaan puolustuksensa uudelleen. Lopullisesti punainen vyöry pysäytettiin heinäkuun alussa 1944 Tali-Ihantalan torjuntataisteluissa. Tilanne oli kuitenkin koko ajan kriittinen, esimerkiksi Lappeenranta evakuoitiin, jonka jälkeen kaupunki oli käytännössä suljettu ja sotatoimialuetta. Kaupungin suurin ja tärkein yksikkö oli IV:n Armeijakunnan alainen Henkilötäydennyskeskus 1 eli HTK 1. Henkilötäydennyskeskukset (HTK) perustettiin heti jatkosodan alettua. Niiden tehtävänä oli hoitaa kenttäarmeijan uudelleenjärjestelyihin liittyvät henkilöstön vaihdokset ja huolehtia taisteluissa huvenneiden yksiköiden täydennykset ja niiden vahvistaminen taistelukykyisiksi joukko-osastoiksi. Viipurissa sijainnut HTK 1 sijoitettiin Lappeenrantaan yöllä 27.-28.6.1944 Ratsuväkiprikaatin kasarmialueelle. Sen yhdeksi keskeiseksi tehtäväksi tuli heti monien muiden ohella sotilaskarkureiden kiinniottaminen, kuulustelu ja lähettäminen takaisin yksiköihinsä.

Suurhyökkäys, kovat tappiot, nopea perääntyminen ja kenttäarmeijassa ilmennyt suoranainen paniikki aiheuttivat runsaasti karkuritapauksia. Näistä osa tapahtui silkasta sotaväsymyksestä tai -psykoosista, mutta osa oli harkittuja tekoja. Päämajan järjestelyosasto antoi 18.6.1944 määräyksen, että karkurilla olisi mahdollisuus sovittaa tekonsa, jos hän suostuisi palaamaan rintamalle ja taistelisi kunnialla. Se oli yksi ratkaisu, mutta ei poistanut varsinaista ongelmaa. Rintamalinjojen takana liikkui runsaasti erilaisia "hiippareita"Kolme päivää päämajan määräyksen jälkeen Kannaksen puolustuksesta vastannut IV Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen antoi uuden määräyksen. Sen mukaan kaikki karkurit olisi pyrittävä palauttamaan tutkinnan jälkeen HTK 1:n kautta omiin joukko-osastoihinsa. Varsinaisista tuomioista ei puhuttu mitään: tärkeintä oli saada miehet rintamalle taistelemaan. Heinäkuun alussa Laatikaisen määräykset tiukkenivat entisestään, koska karkureita oli edelleen runsaasti. Nyt myös uhkaus kuolemanrangaistuksesta oli selkeä, mutta sellaisesta vastasi ­ jos suinkin mahdollista ­ karkurin joukko-osaston korkein esimies tai kenttäoikeus. Teloitukset eivät kuuluneet ainakaan ensisijaisesti Henkilötäydennyskeskuksille.

Koska karkuriongelma pysyi edelleen vaikeana, sotaväen rikoslakia muutettiin 4.7. alkaen. Nyt kenttäoikeuksilla oli mahdollisuus antaa missä tahansa pikatuomio, tarvittaessa vaikka raskain mahdollinen eli kuolemantuomio välittömästi ja ilman valitusoikeutta. Lappeenrannan HTK 1:n merkitys korostui. HTK:n piti vanhojen määräysten mukaan ottaa karkurit kiinni, kuulustella ja lähettää heidät joukko-osastoonsa. Lainmuutos ei näytä kuitenkaan vaikuttaneen keskuksen perustoimintaan. Tärkein tavoite oli vieläkin, että karkurit palautettaisiin HTK:n kautta omaan joukko-osastoonsa joko sotimaan tai joko heti tai myöhemmin tuomittavaksi. Yhdessäkään määräyksessä ei todeta, että tuomitsemisvalta tai -vastuu olisi ollut takalinjoilla sijainneilla henkilötäydennyskeskuksilla. Ajatus on johdonmukainen. Kuolemanrangaistuksen merkitys oli varoittava. Jos niitä olisi annettu salakähmäisesti takalinjoilla, kyse olisi ollut enemmänkin kostosta kuin yrityksestä saada joukot taistelemaan. Lain mukaan kaikista kuolemantuomioista, missä tahansa toimeenpannuista, oli ilmoitettava karkurin joukko-osastossa. Näitä ilmoituksia löytyykin juuri heinäkuun 1944 esikuntakäskyistä.

Henkilötäydennyskeskus 1 sai 23.6.1944 evakkomatkallaan Viipurista selvät ja käytännössä pysyvät määräykset, jonka mukaan sen tai sotatoimiyhtymien oli hoidettava karkureiden kuljetukset omiin yksiköihinsä. HTK 1:llä oli luonnollisesti omat oikeusupseerinsa, mutta he näyttävät keskittyneen nimenomaan Lappeenrannassa tapahtuneiden rikkomusten selvittelyihin eikä varsinaisiin karkuriasioihin. Lappeenrannassa esiintyi toki levottomuuksia. Heinäkuun alussa 1944 Lappeenrannan varuskunnan päällikkö eversti Bror Kraemer valitti IV Armeijakunnalle, että kaupungilla oleskelee päivittäin 500-700 miestä rintamalle siirtoa odotellen. Loppukesästä keskustassa jopa ammuskeltiin, kun pidätetty yritti karkuun. Mies sai luodin pohjeluuhun ja rauhoittui. Yleisemmin HTK 1 toimi jo aikaa sitten määrättyjen tehtäviensä mukaan. Se keräsi hajalleen menneet pahasti huventuneet yksiköt kasaan, kokosi niistä uusia taisteluosastoja ja lähetti ne rintamalle. HTK 1 oli normaali osa armeijaa ja hallitseva tekijä Lappeenrannassa.

Koska ainakaan HTK 1:n tai alueen muiden joukko-osastojen asiakirjoista ei löydy suoria viitteitä, että juuri Lappeenrannassa olisi pantu täytäntöön ainakaan massateloituksia, on mahdollisia teloituspaikkoja etsittävä muualta. Äärimmilleen kiristetyn lainsäädännön vuoksi teloituksia tehtiinkin kymmenittäin, kuten aiemmissa tutkimuksissa on jo useasti todettu. Lappeenrannan kannalta lähin ja synkin paikka löytyy Nuijamaalta. Kovin päivä oli 22.7., jolloin teloitettiin seitsemän miestä. Heinä- elokuun aikana Nuijamaan Kotolan, Marttilan ja Torikan kylissä sekä Huotarissa tuomittiin ja teloitettiin sotilaskarkureina varmasti ainakin 11 miestä. Tämä luku ei ole huhu, vaan tosiasia. Jokaiselle teloitetulle löytyy nimi, joukko-osasto, tuomion perusteet ja teloituspaikka eli mainitut Nuijamaan kylät. Kaikki teloitetut olivat karanneet rintamalta vähintään kahdesti, ja jokainen tuomittiin sotaväen rikoslain pykälien perusteella ­ ilman valitusoikeutta.

HTK 1:n rooli korostuu muutamassa teloituksessa poikkeuksellisen selvästi. Esimerkiksi sotamies Allan S. tuomittiin kuolemaan 22.7.1944 Nuijamaan Huotarissa, missä 17. Divisioonan kenttäoikeus sijaitsi. Oikeuden päätöksen allekirjoitti sotatuomari Lars Eric Godenhjelm. Allan S. oli joutunut paniikkiin Viipurinlahdella tykistökeskityksen aikana 26.6., karannut rintamalta ja jäänyt kiinni 1.7. Lappeenrannan lähellä. 17. Divisioonan sotapoliisit olivat seuraavana päivänä palauttamassa miestä yksikköönsä, mutta karkuri pääsi pakoon vihollisen ilmaiskun aiheuttaman sekasorron yhteydessä. Mies saatiin pian kiinni ja palautettiin taas Lappeenrantaan ja sieltä edelleen rykmenttinsä huoltoon. Ilmeisen järkyttynyt mies joutui uuteen tykistökeskitykseen 13.7. ja pakeni, nyt Pulsan aseman lähelle, jossa hänet pidätettiin 16.7. Kenttäoikeuden 22.7.1944 antama päätös pantiin täytäntöön ampumalla Huotarissa heti seuraavana aamuna kello 5.14. Teloitetun hautauksesta ei ole mainintaa. Edellisenä päivänä samassa kylässä oli teloitettu jo kolme karkuria. Hekin olivat kaikki joukko-osastoihinsa palautettuja miehiä ja toista kertaa karkumatkalla. HTK 1 ei siis vastannut teloituksista vaan miesten siirroista. Määräykset olivat selvät, ja niiden mukaan toimittiin. Asiakirjatietojen mukaan Nuijamaan viimeinen teloitus tapahtui 12.8.1944. Sekin tapahtui Huotarissa ja tuomion määräsi 17. Divisioonan kenttäoikeus. Allekirjoittaja oli jälleen sotatuomari Lars Eric Godenhjelm.

Mikäli oletus Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta pitää paikkaansa, täytyy vaikenijoita olla paljon: oikeuden jäsenet, teloitusryhmät, hautaajat, asiakirjojen hävittäjät, sotatuomarit ja mahdolliset satunnaiset havainnoitsijat. Siinä on paljon ihmisiä. Voidaan myös kysyä, miksi HTK 1:n salainen kenttäoikeus olisi teloittanut karkureita, varsinkin kun HTK:lla ei näytä edes olleen kenttäoikeutta. Määräys oli, että karkurit pitää palauttaa ­ jos mahdollista ­ joukko-osastoihinsa, näin myös vaikka kyseessä olisi moninkertainen karkuri. Mikä olisi ollut salaisten teloitusten psykologinen vaikutus? Joukko-osastoissa tai niiden esikunnissa annetut tuomiot toimivat ankarina varoituksina karkaamista harkitseville, mutta mitä hyötyä olisi ollut salaisista joukkoteloituksista? Ei mitään. Ajatus jonkinlaisesta järjestelmällisestä massakostosta saattaa koko Suomen armeijan eettiset arvot ja moraalin kokonaan uuteen valoon. Teloittaisiko Suomen armeija kymmeniä tai satoja asekelpoisia miehiä vain kostaakseen? Avoimia kysymyksiä, joihin kaivauksilla kenties saadaan vastaus ­ ainakin jos kaivetaan oikeasta paikasta.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Kansallisarkiston erikoistutkija. Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-­1955 -hanke.