Linnoituksen vaiettu sotavankileiri (7.8.2005)

1.6.2007 1:09 | Päivitetty: 27.12.2007 13:22

JUHA POHJONEN

SYYSKUUN 19. päivän välirauhansopimuksen perusteella suomalaiset velvoitettiin palauttamaan Neuvostoliittoon kaikki neuvosto- ja liittolaissotavangit sekä kaikki Neuvostoliiton kansalaiset, jotka oli tuotu väkisin Suomeen. Myös saksalaiset sotavangit piti luovuttaa.
Myöhemmin selvisi, että myös niin sanotut heimosoturit eli suomensukuisista vapaaehtoisista koottujen Erillinen Pataljoona 6:n (Er.P 6) ja Heimopataljoona 3:n (HeimoP 3) miehet oli palautettava. Näiden lisäksi oli vielä vaikea inkeriläiskysymys.
Pääosa neuvostosotavangeista, inkeriläisistä ja saksalaisista palautettiin vuoden 1944 loppuun mennessä, mutta moni oli vielä karkuteillä.
Välirauhansopimusta valvonut Neuvostoliiton edustajien johtama Liittoutuneiden valvontakomissio (LVK) vaati kiihkeästi kaikkia karkureita takaisin.

Päämaja totesi jo marraskuussa 1944 sotavankileirien muuttuneen tarpeettomiksi. Pääosa luovutettaviksi määrätyistä oli palautettu ja karkureita saatiin kiinni vain satunnaisesti.
Sotavuosien leiriverkosto päätettiin korvata yhdellä kokoamiskeskuksella. Lyhyen pohdinnan jälkeen parhaaksi paikaksi osoittautui Lappeenrannan varuskunta ja tarkemmin Linnoituksessa sijaitseva Lappeenrannan entinen keskusvankila. Sitä oli kohtuullisen helppo vartioida, tilaa oli riittävästi, ja mikä tärkeintä, rautatieyhteydet Lappeenrantaan sekä Vainikkalaan ja edelleen Neuvostoliittoon olivat erinomaiset. Rapasaaren sataman pistoraide aivan Linnoituksen länsipuolella vankilan vieressä helpotti hyvinkin väkivaltaisten vankien lastausta.
Leirin huolto oli Uudenmaan Rakuunarykmentin vastuulla, mutta toimistaan se vastasi vain karkureiden etsintää johtaneelle Pääesikunnan Sotavankikomentajan selvityselimelle.
Leirin päällikkönä toimi majuri Toivo Inkilä apulaisenaan luutnantti Aleksi Atras. Vartiopäällikkönä oli vänrikki Mauno Hillebrand.
Vartiohenkilökunta otettiin sieltä mistä saatiin, varusmiehet vastasivat porttivartioinnista ja koulutetut vanginvartijat selliosastoista.

Karanneiden sotavankien kokoamisleiri oli tietyllä tavalla salainen, mutta etsinnöistä vastanneille viranomaisille tietysti yleisessä tiedossa.
Leiri sijaitsi siviileiltä osittain suljetulla alueella, mikä teki siitä eittämättä salaperäisen.
Hallinnollisesti leiristä tiesivät kaikki viranomaiset punaisesta Valposta eri pitäjien nimismiehiä myöten. Siviileille asiasta ei paljoa puhuttu.
Vaiteliaisuudelle oli syynsä.
Leirille tuodut miehet olivat äärimmäisen epätoivoisia, itsemurha-alttiita, väkivaltaisia ja lähes poikkeuksetta ehdottoman haluttomia lähtemään Neuvostoliittoon. Vartiointi oli hankalaa. LVK oli kieltänyt vartijoilta tuliaseiden käytön, ja varsinkin neuvostosotavangit käyttäytyivät voittajan elkein, joten kurinpito oli vaikeaa. Kokoamisleiristä tuli villi ja arvaamaton paikka.
Kaikkein hankalimpia tilanteita olivat palautusjunien lastaukset, joiden yhteydessä vangit olivat valmiit lähes mihin tahansa ettei palautus onnistuisi. Tämän vuoksi lastauspaikka aivan vankilan vieressä oli ehdoton etu.
Juuri näihin palautusjunien lastaukseen liittyy eniten salamyhkäisyyttä, juuri sellaista, josta monenlaiset tarinat ovat voineet saada alkunsa. Tuskin öinen outo junaliikenne jäi kaikilta huomaamatta.

Majuri Inkilä vastaanotti leirin johdon 25.11.1944 ja lakkautettavat sotavankileirit ryhtyivät lähettämään vankejaan Lappeenrantaan.
Ensimmäinen 22 vangin erä saapui jo 28.11., ja joulukuun alkuun mennessä vankila alkoi olla täynnä. Ensimmäinen vankijuna lähti Vainikkalaan maanantaiaamuna 4.12.1944. Kyydissä oli 58 vankia. Matka itään ja luovutus Nurmin asemalla noin 10 kilometriä Vainikkalasta Viipurin suuntaan sujuivat rauhallisesti. Palautettujen joukko oli kirjava, 11 HeimoP 3:n miestä, venäläisiä, ukrainalaisia, tataareja ja valkovenäläisiä. Olipa joukossa puolalainen ja tshekki.
Joulukuussa lähti vielä toinen kuljetuserä, kaikkiaan 56 miestä, pääasiassa HeimoP 3:n sotureita. Myös tämä kuljetus oli ongelmaton.

Vuoden 1945 alussa leirin ilmapiiri muuttui.
Vankeja saapui edelleen tasaiseen tahtiin, mutta pienissä erissä. Nämä miehet olivat piileskelleet jo pitkään, joten kiinnijääminen ja Neuvostoliittoon palauttamisen odottaminen kävi hermoille. Jokainen tiesi, että kohtalo Neuvostoliitossa olisi kova.
Helmikuussa 1945 sattui ensimmäinen joukkopako, kun 10 vankia karkasi. Kahdeksan saatiin heti kiinni. Yksi HeimoP 3:n mies, Paavo Sorvali, yritti itsemurhaa viiltäen itseään partakoneen terällä kurkkuun, ranteeseen ja mahaan. Paikkauksen jälkeen hän toisti itsemurhayrityksen, jonka jälkeen mies siirrettiin Rauhan mielisairaalaan.
Leirissä puhkesi täysi kapina 16.2.1945.
Sen jälkeen vanginvartijat saivat LVK:n luvan käyttää kaasuaseita ja sitomisia, jos vangit ryhtyvät väkivaltaisiksi.
Pian tämän jälkeen yksi neuvostosotavanki yritti tappaa itsensä linkkuveitsellä ja sitten häntä hoitavan lääkärin saksilla. Tämän vuoksi 19.2.1945 suunniteltu vankiluovutus siirtyi, ja 33 vankia vietti seuraavan yön vankivaunussa. Luovutus onnistui vasta seuraavana aamuna.

Keväällä 1945 leirin vangit alkoivat olla täysin arvaamattomia, joten kuljetusten järjestelyjä muutettiin. Entisten aamuisten lähtöjen sijaan miehet lastattiin vankivaunuun keskellä yötä. Näin lastaukset pysyivät paremmin salassa, vaikka pakoriski kasvoi.
Kesäkuussa lähti taas yksi kuljetus. Sen lastaus alkoi sunnuntaina 3.6.1945 aamuyöllä kello 3. Neuvostoliittoon lähti 13 venäläistä, kaksi itävaltalaista, seitsemän HeimoP 3:n miestä ja neljä muuta "suomenheimoista". Nyt kaikki sujui rauhallisesti ja raja ylitettiin aamulla kello 6.15.
Syyskuussa asiat olivat huonommin, kun Linnoituksen kupeelle tuli aamuyöllä vankeja jo sisältänyt kuljetus, jota täydennettiin Lappeenrannassa. Vainikkalassa huomattiin, että Mikkelin lääninvankilasta tulleesta kuljetuksesta neljä vankia oli karannut ja yksi, Antti Andriainen, hirttäytynyt.
Jäljelle jääneet luovutettiin saman tien.

Vankien vartiointi oli vaikeaa, sillä epätoivoiset miehet olivat valmiita käyttämään mitä tahansa keinoa päästäkseen pakoon.
Vankien rohkeutta lisäsi tieto, etteivät vartiomiehet saaneet edelleenkään käyttää tuliaseita. Pamppu ei pelottanut.
Pakoyrityksiä oli runsaasti. Joulukuun alun 1944 ja helmikuun 1945 kapinan välisenä aikana leiriltä karkasi 27 pidätettyä, joista leirin vartijat ottivat kiinni 16, kahdeksan jäi kiinni muiden viranomaisten toimesta ja kolme pääsi pakoon.
Helmikuussa 1945 vankien vartiointia muutettiin.
Aiemmin heitä oli säilytetty vankilarakennuksen matalassa siipirakennuksessa, koska selliosastoa oli vaikea pitää lämpimänä. Kapinan jälkeen koko vankilarakennus otettiin käyttöön, ja vangit sijoitettiin jokainen omaan selliinsä.  Vartiomiehet oli sijoitettu siten, että Linnan pääportilla oli konepistoolilla aseistettu mies, samoin käymäläpihalla ja selliosaston takapihalla. Sisäkäytävällä oli yksi mies pistoolin ja pampun kanssa ja selliosastoilla kolme miestä pistooli ja pamppu turvanaan. Vartiopäällikkö oli selliosastolla.
Viranomaiset näyttävät pohtineen myös leirin siirtämistä muualle, mitä varsinkin Lappeenrannan varuskunnan päällikkö eversti Bror Kraemer toivoi.
Siirto oli mahdoton, sillä Linnoitus oli tähän tehtävään yksinkertaisesti Suomen paras paikka. Rautatieyhteydet olivat mainiot ja muita vapaita tai sopivia vankiloita ei ollut käytettävissä.

Leirin suurin ongelma oli vartijapula. Pääosa leirin vartijoista oli asevelvollisia, joiden kotiuttamisten jälkeen leirillä oli ajoittain vaikea henkilöstövaje.
Helmikuun alussa aiemmin saadut 10 ammattivartijaa poistuivat. Tilannetta helpotti vankimäärän väheneminen.
Alkuaikojen suurien erien jälkeen kiinnisaatuja karkureita saapui pienissä ryhmissä ja vuoden 1945 puolella palautuskuljetuksissa oli yleensä alle 20 henkilöä. Toisaalta nämä olivat miehiä epätoivoisimmasta päästä eli Er.P 6:n sotilaita, jotka olivat jo kotiutetut, monet perheellisiä ja täysin suomalaistuneet. Heille pakkolähtö Neuvostoliittoon oli äärimmäisen katkera paikka.
Kesään 1946 mennessä Lappeenrannan leiri muuttui tarpeettomaksi, sillä karkureita saatiin kiinni aivan satunnaisesti.
Leirin kirjanpidon mukaan viimeinen eli 26. vankiluovutus tapahtui 15.7.1946. Junassa Neuvostoliittoon lähtivät Er.P 6:n Juho Shukov, HeimoP 3:n Matvei Korkka ja Dimitri Teppojeff sekä neuvostosotavangit Ivan Alipov, Pavel Volkov ja Mirahiz Mamadrkanov.
Pääesikunnan järjestelyosaston määräys leirin lakkauttamisesta annettiin 5.8.1946. Tämän jälkeen kiinnisaaduista karkureista huolehtivat poliisi- ja vankilaviranomaiset. Ajanjaksona 4.12.1944-15.7.1946 Lappeenrannasta lähti noin 550 ihmistä Neuvostoliittoon, näistä yli puolet oli Er.P 6:n tai HeimoP 3:n miehiä.
Naissotavankeja palautettiin kaksi.

Lappeenrannan leiri oli ankea paikka. Syy oli vankien eikä vartijoiden.
Teloituksia leirillä ei suoritettu eikä asiakirjoista löydy merkintöjä vankilassa sattuneista kuolemantapauksista.
Suurin uhka vangeille olivat vangit itse. Itsemurhayritykset olivat yleisiä, ja epätoivoisimpia piti vahtia ympäri vuorokauden.
Leirin yleissävy oli masentunut. Kaikki vangit tiesivät, että luovutus Neuvostoliittoon saattaisi merkitä kuolemantuomiota. Pako- ja kapinayritykset olivat rajuja.
Leiri oli aivan Lappeenrannan keskustassa, ja sinne ja sieltä oli välillä vilkastakin liikennettä. Vankeja tuotiin autoilla eri puolilta maata, joitakin itsemurhayrityksissä itseään pahimmin kolhineita kuljetettiin sairaaloihin ja karkulaisia tuotiin raudoissa takaisin. Näitä kuljetuksia näkivät varmasti monet lappeenrantalaiset.
Ja olihan leirillä eräänlainen tuomioistuinkin, kun LVK:n edustajat ja myös leirin johto kuulustelivat vankeja. Lisäksi olivat tarkasti salatut kuljetukset aamuyön pimeinä tunteina.
Tällainen kaikin puolin salamyhkäinen ja sisä- ja ulkopoliittisesti arkaluontoinen toiminta kiihotti varmasti monen mielikuvitusta. Linnoituksessa ja sen liepeillä tapahtui salaisia asioita. Huhuille löytyi oiva kasvualusta.


Filosofian tohtori Juha Pohjonen toimii erikoistutkijana Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–1955 -tutkimushankkeessa.